Tänään oli hieman erilainen kätköilypäivä. Lähdin siskon lasten (2v ja 6kk) kanssa retkelle Uuteenkaupunkiin. Hain valmiiksi 4 kätköstä tiedot ja ajattelin, että käydään vilkaisemassa niitä kaikkia. Juu no ei se sitten ihan niin mennytkään...
Ensimmäinen kätkö, jolle piipahdettiin oli Näkymä Lautvedelle. Nuorimmainen rintareppuun ja vanhemmalle kumpparit jalkaan ja eikun menoksi. Hilpastiin metsään ja etsiskeltiin varmaan puoli tuntia ennen kuin löydettiin kallion huipulle. Ei ole mikään maailman helpoin juttu edetä liukkailla kalliolla metsässä, kun vanhempi etsii "maajoja!" ja "sieniä!" eikä suinkaan keskity eteenpäin menemiseen.
No huippu tosiaan lopulta löytyi ja aloin sieltä käsin hahmottamaan kätkön sijaintia. Oikeastaan tehtiin täysi ympyrä huipun ympärillä noin 30 metrin säteellä eikä mitään löytynyt. Vanhimmainen vain huutaa metsässä, kun ei ollenkaan ymmärrä mitä täti touhuaa ja nuorimmainen ei ollut ollenkaan tyytyväinen, kun täti oli koko ajan ihan nurin perin, kun se konttaili potenttiaalisia kätköjä läpi.
Lopulta metsässä huusi sekä nuorin, vanhin että täti ja oli aika lähteä pois. Ja kas, siinä pois lähtiessä vilkaisin vielä sivulle ja näin juuri kätkökuvauksen näköisen paikan. Ja siellä se kätkö oli! Voi sitä ilon päivää. Lapsetkin hetkeksi hiljenivät, kun oli niin hassua, että metsästä löytyi laatikko, jossa oli tavaraa. Eipä muuta kuin nimet paperiin ja tavarat vaihtoon.
Tämän jälkeen huuto sen kuin yltyi ja lopulta huomasin, että olemme eksyksissä. Ovat varmaan viereisillä loma-asunnoillaan ihmetelleet, että mitä minä niitä lapsia siellä metsässä oikein kidutan. Pienellä mietinnällä ja maalaisjärjellä sieltä metsästä sitten päästiin pois ja löydettiin vielä autokin. Melkoinen retki.
En suostunut lannistumaan vielä lasten kiukuttelulle vaan ajettiin Hesen pihaan ja käytiin tankkaamassa nälkäiset vatsamme. Nuorimmainen onneksi nukahti, niin oli yksi huutava yksilö vähemmän.
Päätin, että käymme katsomassa vielä yhden kätkön, Hakametsän Hiidenkirnun. Vanhimmainen oli tällä kertaa paljon iloisemmalla tuulella ja mentiin metsässä pitkin poikin. Vähän se tädin perään välillä huuteli, kun täti meni niin kovaa vauhtia.
Mutta voitteko kuvitella? Minä en löytänyt edes sitä Hiidenkirnua! Jestas, että kiukutti. Mikä se sellainen nähtävyys on, jota ei edes löydä!? Piru sentään. Mä tahdon sen gepsin!
Palaan vielä astialle ja silloin kukistan sen typerän Hiidenkirnun! Prkl.
Ensimmäinen kätkö, jolle piipahdettiin oli Näkymä Lautvedelle. Nuorimmainen rintareppuun ja vanhemmalle kumpparit jalkaan ja eikun menoksi. Hilpastiin metsään ja etsiskeltiin varmaan puoli tuntia ennen kuin löydettiin kallion huipulle. Ei ole mikään maailman helpoin juttu edetä liukkailla kalliolla metsässä, kun vanhempi etsii "maajoja!" ja "sieniä!" eikä suinkaan keskity eteenpäin menemiseen.
No huippu tosiaan lopulta löytyi ja aloin sieltä käsin hahmottamaan kätkön sijaintia. Oikeastaan tehtiin täysi ympyrä huipun ympärillä noin 30 metrin säteellä eikä mitään löytynyt. Vanhimmainen vain huutaa metsässä, kun ei ollenkaan ymmärrä mitä täti touhuaa ja nuorimmainen ei ollut ollenkaan tyytyväinen, kun täti oli koko ajan ihan nurin perin, kun se konttaili potenttiaalisia kätköjä läpi.
Lopulta metsässä huusi sekä nuorin, vanhin että täti ja oli aika lähteä pois. Ja kas, siinä pois lähtiessä vilkaisin vielä sivulle ja näin juuri kätkökuvauksen näköisen paikan. Ja siellä se kätkö oli! Voi sitä ilon päivää. Lapsetkin hetkeksi hiljenivät, kun oli niin hassua, että metsästä löytyi laatikko, jossa oli tavaraa. Eipä muuta kuin nimet paperiin ja tavarat vaihtoon.
Tämän jälkeen huuto sen kuin yltyi ja lopulta huomasin, että olemme eksyksissä. Ovat varmaan viereisillä loma-asunnoillaan ihmetelleet, että mitä minä niitä lapsia siellä metsässä oikein kidutan. Pienellä mietinnällä ja maalaisjärjellä sieltä metsästä sitten päästiin pois ja löydettiin vielä autokin. Melkoinen retki.
En suostunut lannistumaan vielä lasten kiukuttelulle vaan ajettiin Hesen pihaan ja käytiin tankkaamassa nälkäiset vatsamme. Nuorimmainen onneksi nukahti, niin oli yksi huutava yksilö vähemmän.
Päätin, että käymme katsomassa vielä yhden kätkön, Hakametsän Hiidenkirnun. Vanhimmainen oli tällä kertaa paljon iloisemmalla tuulella ja mentiin metsässä pitkin poikin. Vähän se tädin perään välillä huuteli, kun täti meni niin kovaa vauhtia.
Mutta voitteko kuvitella? Minä en löytänyt edes sitä Hiidenkirnua! Jestas, että kiukutti. Mikä se sellainen nähtävyys on, jota ei edes löydä!? Piru sentään. Mä tahdon sen gepsin!
Palaan vielä astialle ja silloin kukistan sen typerän Hiidenkirnun! Prkl.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti