Heippuli!

Tervehdys taas! Mietiskelin tuossa, että on jäänyt tämä bloggailu vähän taka-alalle. Teinkin siis päätöksen, etten edes yritä kirjoittaa jokaisesta kätköstä, jonka haen, onhan niitä hienosti kertynyt jo 129 löytöä ja 8 ei-löytöä. Kirjoitan vastedes siis vain, jos on oikeasti asiaa :D

25h-retkeltä jäi vielä mieleen kaksi kätköä, joista haluan kertoa.

Airiston Aalloilla

Tämä kätkö oli hauskanen siitä, että löysimme aivan käsittämättömiä reittejä kätköpaikalle ja pois. Paikka oli ennestään tuttu, joten maisemiin ei niinkään tullut kiinnitettyä huomiota, mutta kyllä nekin upeat on. Kätkö sijaitsee siis Paraisilla. Paineltiin metsään keskeltä ei mitään ja ajateltiin, että kun kätkökuvauksessa kerran mainittiin ainakin 2 polkua, niin kyllä niistä väkisinkin tulee joku vastaan. No, ei tullut. Rämmittiin aivan käsittämätöntä ryteikköä perille asti. Etsiskeltiin kätköä tovi ja kaivettiin se lopulta esiin. Outilan mielestä vihje oli hämäävä.

No, enikeis. Eikö tässä vaiheessa olisi todennäköistä, että löytäisi sen polun viimeistään nyt? Todennäköistä tai ei, niin ei me sitä löydetty :D Jatkettiin rämpimistä, mutta tällä kertaa eri suuntaan. Päädyttiin lopulta vesirajan luo ja jouduttiin kalliolle, joka johtaa mereen. Voi että se oli hauskasta. Kallio ei ehkä näytä niin pahalta, mutta muutaman tunnin unilla ja muutenkin syntymäkömpelyydellä varustettu joukkio oli lentää mereen useita kertoja. HupPuh oli nopein ja selviytyi ensimmäisenä turvalliselle maankamaralle, tai siis laiturille. Siellä se sitten naureskeli minua ja Outilaa ja ottipa vielä mokoma todistusaineistoksi kuvia. Se oli kyllä hauska mesta ja lopulta selvittiin kaikki kuivin vaattein takaisin autolle.

Wanha kalkkilouhos - old quarry

Tämä oli 25h-retken viimeinen kätkö. Oltiin jo oikeastaan ajamassa kotiin, mutta halusin aivan välttämättä nähdä paikan, kun se kuulosti kuvauksessa ja loggauksissa niin mielenkiintoiselta paikalta. Ja sitähän se myös oli.

Kurkittiin ensin ylhäältä alas ja ajattelin, että tuonne en kyllä mene. Niin taisi kaikki muutkin ensin ajatella. No, eipä mennyt kauaa, kun Outila olikin jo louhoksen pohjalla ja hetken päästä mentiin HupPuhin kanssa perässä. Rynättiin jokaikinen kolo ja vähän muitakin paikkoja, mutta ei löydetty kätköä! Hämmästelen vieläkin, mitä meiltä muka jäi huomaamatta. Joku kätköilijä oli sen nimittäin samana päivänä löytänyt, eli kyllä se paikallaan oli.

Kätköpaikan hauskuus ei kuitenkaan loppunut tähän. Päätettiin lopulta luovuttaa. Tässä vaiheessa havahduin: Millä hitolla täältä pääsee ylös!? Siinäpä vasta pulma. Outila selvisi ketteränä ensimmäinen ylös. Mikä sinänsä on kyllä jo pienoinen ihme, Outilan motoksi kun sopisi "I do all my own stunts". On meinaan tyttö sen verran ryninyt elämässään. HupPuhkin sai punnerrettua itsensä ylös ja kuulin ylhäältä hihkumisen: "Enpä ois uskonu, että mä tuun tosta ylös!" Jes, lohduttaa tosi paljon. Joukon suurimman elopainon omaavana yritin rauhoitella itseäni, että kyllä tämä tästä. Ei muuta kuin kiipeämään! Ihan käsittämättömiin suorituksiin sitä ihminen pystyykin. Ei tällainen pikku kiipustaminen välttämättä kaikille ole suoritus eikä mikään, mutta minä kyllä sain todella ylittää itseni, että pääsin ylös! Kunnon etunoja, kiinni siitä mistä saa ja roimasti itseluottamusta, niin kyllä se Tilkkuliinikin sieltä lopulta nousi! Hieno haaste ja voi kuinka ihanaa, että sinne saa mennä vielä toisenkin kerran..

Sellasta :D Tähän väliin voisin iskeä vähän lisää kuvia matkalta.