Lupanvuoren ryssänuunit
Kuinkas kauan te oikein kuvittelitte, että pystymme Outilan kanssa pitämään itsemme poissa tuolta kätköltä? Itse asiassa, olisimme suihkaisseet kätkölle jo viikonloppuna, mutta allekirjoittanut houkuteltiin muiden harrastusten pariin. (En tiedä vieläkään miten se tapahtui!) No, tänään siis pakattiin autoon asianmukaiset varusteet, pari kätköilijää ja yksi geokoira.
Porhallettiin ulkomuistista paikan päälle ja olin ajaa tieltä korkeintaan pari kertaa, takaisin tullessa ehkä hivenen useammin. Outila nappasi autosta rautakangen kainaloonsa ja minä tyydyin pystyssä pysymisen yrittämiseen. Vähänkö tuolla geokoiralla on voimaa!
Mielenkiinnolla astelimme kätköpaikalle ja iloksemme huomasimme, että sen verran oli sentään tupruttanut lunta, että verta ei näkynyt maassa enää nimeksikään :P Outila ryhtyi oitis hommiin ja rautakanki viuhui Uudenkaupungin saaristossa. Eipä siinä sitten kauaa mennyt, kun se typerä, ärsyttävä, raivostuttava ja kaikin puolin *ittumainen kivi irtosi maasta ja Outila sai noukkia purkin hentoihin, onnesta täriseviin kätösiinsä. Jep, draamaa oli ilmassa yllin kyllin.
Mitähän sitä seuraavaksi keksisi?
2 kommenttia:
Hitto, tuossa on yritystä :)
No on! Onneksi Outila on tuollainen yllyttävä hullu :P
Lähetä kommentti